keskiviikko 30. elokuuta 2017

"Olin terroristi" - kirja joka ei kerro terrorismista




Hankin ”Sieluni kyyneleet – olin terroristi” -nimisen kirjan eräästä divarista Barcelonan terrori-iskun jälkeen. Kuten montaa, myös minua kiinnostaa mitä terroristin mielessä liikkuu. Kun tulin merkinneeksi nettipankin maksuun viestiksi ”olin terroristi”, blokkasi pankin järjestelmä sen ja sen ansioista päädyin ihan oikein varttijulkuksi. Sellaiseksi, jotka tunnetaan etunimellä. Turun ilmeisesti Suomen ensimmäinen islamistinen terrori-isku tapahtui vain muutamia tunteja nettiostokseni maksamisen jälkeen. Vieläkään ei liene varmuutta siitä, oliko Turussa kyse terrorismista sellaisena kuin sen tunnemme, vaiko masentuneen, mielenterveysongelmaisen ja ehkä myös hieman uskonnollisesti kilahtaneen, näköalattoman ja itsetuhoisen nuoren teko. Saattoi olla jonkinlainen amok-juoksukin. Tai hän saattoi haluta tulla poliisin surmaamaksi. Vastikään on uutisoitu tämän löydetystä manifestista, mutta ei sen sisällöstä.

Kuten vähän saatoin etukäteen aavistella, osoittautui kirja huonoksi. Se on ohut, heppoisasti ja tunteisiin vetoavasti kirjoitettu. Tämä vaivaa melkein poikkeuksetta vastaavanlaisia kirjoja. Emotionaalisesti vetoavia ja epäuskottavan oloisia ”tosikertomuksia” ovat vaikkapa Nicky Cruzin omaelämäkerrallinen ”Juokse poika juokse”, jonka luin jo kauan sitten ja jonka vaiheet ovat osin epäuskottavia ja joka on lähinnä kristillistä propagandaa, tai ”Hamasin poika”, tarina Mosab Hassan Yousefista, Hamas-järjestön nuoresta aktiivista, joka päätyy Israelin tiedustelupalvelu Shin Bethin agentiksi ja kääntyy islamista kristinuskoon. Kirja tuntuu lähinnä Israelin masinoimalta propagandalta. Israel hyvä ja palestiinalaiset paha, ja Hamas on yhtä kuin palestiinalaiset.

Huyn Heen kirja vilisee epätarkkuuksia ja virheitä, jotka saattavat olla myös käännöksessä tulleita, mutta silti monet seikat, kuten äärimmäisen tarkasti kuvatut taistelukuvaukset testeissä ja tapahtumien tarkka kuvaus monine yksityiskohtineen vuosien jälkeen herättävät kyllä minussa epäluuloja. Ei sekään kummemmin vakuuta, kuinka hän kirjoittaa olleensa vakoojakurssinsa valio, kuinka kaikki kehuivat hänen kauneuttaan ja erinomaisuuttaan. Kiusallista luettavaa. ”Vasen jalka edellä suuntasin pari nopeaa iskua hänen kasvoihinsa. Hän torjui lyöntini käsillään, ja minä koukkasin vasemman jalkani hänen kantapäänsä taakse ja suoritin täydellisen pyyhkäisyn, joka vetäisi jalan hänen altaan ja kaatoi hänet lattialle.” Näin siis nuori tyttö loppukokeessa kokenutta taekwondon ja muiden itämaisten taistelulajien mestaria vastaan. Tuo oli vain lyhyt ote vastaavista. Uskoo ken uskoo. Varsin yksityiskohtaisesti hän muistaa tapahtumia ja pitkiä vuoropuhelujakin vuosia tapahtumien jälkeen. Huyn Heen täytyy olla varsinainen muistihirviö tai sitten hän on sepitellyt suurimman osa kirjasta.

Tuntuu omituiselta sekin, että ollakseen vuosia tiukassa koulutuksessa oppinsa saanut huippuagentti, Huyn Hee kertoilee, kuinka hän viimeistä tehtävää eli etelä-korealaisen matkustajakoneen pommiattentaattia suorittaessaan oli usein hermostunut, säpsähteli, värähteli ja kuinka hotellihuoneessa puhelimen odottamattomasti soidessa hän säikähti niin, että pudotti banaanin. Pommin koneeseen jättämisestä hän kertoo: ”Katselin hetken pommisalkkua. Se näytti kovin viattomalta. Oli vaikea uskoa, että siihen oli kätketty räjähdysaineita, jotka pystyivät tuhoamaan koneen. Värähdin ja käänsin sille selkäni ikiajoiksi.”  Niinpä. Tämmöisiä sepustavat lähinnä tunteita esiin heruttelevat viihdekirjailijat. Ja itselleen myötätuntoa heruttelevat entiset terroristit.

Pidätyksensä vaiheetkin hän kirjoittaa pikkutarkasti, kuin vakoojaromaanissa ikään. Ajat Etelä-Koreassa kuulusteltavana ja oikeudenkäyntiä odottaessa ovat kuin propagandaa. Etelä-Korea on Shangri-La, jossa ihmiset ovat onnellisia ja vapaita ja kuinka Soul onkaan niin ihmeellinen ja kaunis. Pidätyskeskuksessa tiedustelupalvelu kohtelee häntä kuin ystävää. Hän syö hyvin, he lauleskelevat korealaisia lauluja yhdessä ja häntä käytetään shoppailemassa ja katsomassa nähtävyyksiä.

Terrorismi on täydellisen irrationaalista ja järjetöntä. Aivan kuin sodankäynti. Terrorismilla ei koskaan saavuteta päämääriä. Korean Airin lento 858:n räjäyttäminen matkustajineen oli kirjan mukaan Kim Jong Ilin oma idea ja käsky. Syy on aika hämärä: piti luoda kaaoksen tuntua ja saada olympialaiset estetyksi Soulissa, kun muut maat eivät uskaltaisi lähettää joukkueitaan sinne. Ja poliittinen kuohunta saisi Koreat yhdistymään. Näin siis kirjan mukaan.

Terrorismi on organisoitua äärimmäistä propagandaa, jonka toteuttamista johtavat äärimmäisen pahat ja nihilistiset miehet. Yksittäiset terroristit lienevät useimmiten toiseudestaan kärsiviä, tehokkaasti uskonnolla tai ideologialla aivopestyjä ja epävakaita persoonia. Terroristilla täytyy olla aivan omanlaisensa ajatusmaailma ja näkemys maailmasta ja toisista, joko myötäsyntyisesti tai aivopesun tuloksena. Hyun Heen tarinasta vain ei saa irti mitään tästä, eikä siität miksi hän meni tekemään kauhean tekonsa. On selvää, että hänet oli kasvatettu uskomaan maansa ideologian ja pitämään Kim Il-Sungia Suuren johtajana, Suurena isänä ja Kansakunnan aurinkona.

Mutta mitä hän oikeasti tekoa tehdessään ajatteli tai miten hän vuosien jälkeen toimintaansa on käsitellyt, ei tullut ilmi. Ei evaluointia tai analyysin yritystäkään. Kirjassaan hän on kuin mikä tahansa nuori tyttö, joka on joutunut vähän eksoottisempaan ympäristöön ja toimintaan ja tekee kiltisti sen, mihin hänet on koulutettu. Maansa puolesta. Olin aivopesun tulosta, olin varttiterroristi. Säälikää minua. Huyn Hee ei kertonut kaikkea ja lopuistakin hän lasketteli runsaasti luikuria. Ja lopussa tuli sitten varsin selväksi, miksi kirja oli kirjoitettu: levittämään kristillistä sanomaa. Propagandaa. Lopun kristillinen paisuttelu ja armon sanoma ei jätä asiaa epäselväksi. Jos haluaa saada jotain irti terroristin olemuksesta, ei kannata sitä tästä hakea.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti