Armoa terroristille

Vaikka en ole mikään kirjallisuuskriitikko, en terrorismin, poliittisen aivopesun, kristinuskon enkä armon asioiden asiantuntija, kirjoitin edelliseen blogitekstiini arvion Kim Huyn Heen (todennäköisesti jonkun haamukirjoittamasta) kirjasta ja totesin siitä, että kirjassa on esitetty kristinuskon allegoria, kristillisen armon julistus ja vielä päälle päätteeksi tuhlaajapojan tarina sovellettuna.

On hyvin ymmärrettävää, että Kim Huyn Hee silloin aikanaan armahdettiin, vaikka hän oli syyllinen 115 ihmisen kuolemaan. Hänhän oli lähinnä Pohjois-Korean hallinnon käyttämä ohjus. Voiko sellaista, joka on tehnyt tekonsa kauko-ohjatusti, aivopestysti ja hyvässä uskossa tekonsa oikeutukseen, tuomita kuolemaan, tai sulkea loppuiäkseen tyrmään? Häntähän pidettiin itse asiassa syyntakeettomana, vaikka ei suljettukaan vankisairaalaan tai ohjattu pakkohoitoon, kuten meillä Suomessa syyntakeettomat tappajat.

Mutta jos tämä olikin itse sisäistänyt koko pohjois-korealaisen eetoksen ja oli aidosti ja tietoisesti tekemässä pahuuksia, ja se olisi tullut kuulusteluissa esiin, niin olisiko armo silloin käynyt oikeudesta? No ei. Hänet olisi ilman muuta teloitettu. Armo ei olisi käynyt siitäkään huolimatta, vaikka tuomarit ja valamiehistöt olisivat itse olleet uskovaisia kristittyjä. Kristinusko perustuu nimenomaan armolle. Sen sanoma on armahtaminen.

Nyt meillä on tapahtunut teko, jota epäillään terroristisessa tarkoituksessa toteutetuksi. Se äänekäs joukko suomalaisia, joka on kommentoinut eri some-alustoilla tapausta, ei antaisi mitään armoa tälle marokkolaiselle. Antavatko kristityt? Mutta sitä ennen pitää pohtia sitä, oliko tämä puukottaja mielenterveystapaus vai fundamentalistisen ”kuolema vääräuskoisille” -eetoksen sisäistänyt oikea terroristi. Sitä ei vielä tiedetä tai ole kerrottu meille. Mutta riippumatta siitä, minkä tuomion tai hoitoonohjausmääräyksen tämä tuleekaan saamaan, voi kukin miettiä sitä, miten armo toimisi tässä tapauksessa. Kuka antaisi armon käydä oikeudesta täällä maan päällä, vai täytyisikö tuomion langettaminen jättää tuon puoleiseen? Armosta tuskin kukaan täällä puhuisi. Ei silloin, jos hän on syyntakeinen, eikä silloinkaan, jos hän on syyntakeeton. Mielenhäiriöistä ei arvioida armon kriteerein, vaan tämä on hoitotapaus. Mutta jos tämä oli teon tehdessään mielenhäiriöinen, niin miten Ylin Tuomari määrittelisi tapauksen, kävisikö armo oikeudesta, vaikka puukottaja ei tunnustaisikaan Jeesusta Jumalan pojaksi, vaan pitäisi tätä vain yhtenä profeettana? Lankeaisiko armo vasta, jos tämä itse lankeaisi polvistumaan ja tunnustamaan Jeesuksen armahtajakseen?

Monet kristityt haluavat omia armon omasta uskontojärjestelmästä nousevaksi arvoksi. Näille kristityille armoa ei ansaita teoilla, vaan uskolla. Ei auta, vaikka kuinka tekisi hyviä tekoja, jos ei usko siihen, että vain Kristuksen kautta ansaitsemme armon. Kristinuskossa armo on ulkoistettu. Anteeksianto on meille ansaitsematta ylhäältä lahjoitettu. Olemme läpeensä pahoja ja ilman armoa hukassa. Tähän kytkeytyy myös niin ikään ulkoistettu moraali. Monet kristityt ovatkin siinä vakaumuksessa, että ilman kristinuskoa täällä rehottaisi täysi barbaria, moraalittomuus ja anarkia. Eivät kaikki, mutta monet, joiden kanssa olen vuosia keskustellut. Raamattu kertoo Jeesuksen sanoneen, että kirjainkaan laissa ei muutu, tarkoittaen Vanhaa Testamenttia ja über-ankaraa Mooseksen lakia. Mutta sitten hän toimi itse vastoin sanojaan jakaen armon sanoja ja armahtaen itsekin syntisiä, kuten sen yhden avionrikkojan (naisen), joka siis Lain mukaan olisi pitänyt kivittää.

Espoon piispa Tapio Luoma totesi muutama vuosi sitten, että "selittämätöntä pahuutta on". Hän tarkoitti sillä ilmeisesti pahuuden henkivaltoja. "Pahuus on sellaista, joka on kiinni meissä. Kuuluu kristilliseen uskoon, että emme voi ulkoistaa pahuutta, vaan se on meissä itsessämme. Sen takia on olemassa armo ja anteeksiantamus." On mielenkiintoista, että kristityt ulkoistavat armon ja anteeksiannon, mutta sisäistävät pahuuden MEIDÄN ominaisuudeksemme

Minulle armo tarkoittaa inhimillistä anteeksiantamista ja hyväksymistä, mikä on universaalia ja jo ennen kristinuskon keksimistäkin hyväksi havaittu yhteisöllinen käyttäytymistapa. Se on oleellinen edellytys yhteisön toimimiselle ja selviämiselle. Armon antaminen myös itselleen on yhtä tärkeää kuin yhteisön suoma armo. Lainaan fb-seinälläni kommentoinutta Markku Hirniä: "Mehän tarkkailemme olemistamme ja jos emme yllä sisäisiin ihanteisiimme, niin häpeämme ja jos teemme satunnaisia erehdyksiä, niin tunnemme syyllisyyttä. Kyky armahtaa itseään arkipäivässä on kaikille toivottava ominaisuus”. Näin suunnilleen emotionaalisesti normaalisti kehittyneet yksilöt.

Kyky käsitellä omaa syyllisyyttä ja armoa on myös edellytys armon saamiselle. Jos henkilö on sellainen, joka ei kykene armoa vastaanottamaan tehtyään jonkun pahan teon, on tämä todennäköisesti hoitoon ohjaamisen tarpeessa. Tai suljettava jonnekin loppuiäkseen. Tällaisia psykopaatit tai narsistisesti luonnehäiriöiset yleensä ovat. Jos Turun puukottaja ei tekoaan kadu, niin hän on joko psykopaatti tai kiihkeä fundamentalisti. Mutta eikö hän jälkimmäisessäkin tapauksessa olisi sairas?

Toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä Natsi-Saksan jäljelle jääneet johtajat tuomittiin vankeuteen tai hirtettiin armotta. Syyttäjinä olivat ne, jotka sodan kestäessä massamurhasivat Saksan ja Japanin siviilejä, vaikka kumpikin maa oli jo polvillaan. Armotta. He itse eivät joutuneet oikeuteen. He eivät tarvinneet armoa, elleivät mahdollisesti sitten joskus unettomina suden tunteina. Suurin osa sotapäälliköistä ja valtiomiehistä, jotka sumeilematta lähettävät pommittajat ja tykistöt siviilejä tappamaan, ovat kokeneet armoa, tavalla tai toisella ja ovat kasvaneet jotakuinkin normaaleiksi ihmisiksi, viettäneet tasaisen ja kutakuinkin onnellisen lapsuuden. Armo heille.